Kiitollisuusharjoituksia.

Sairastan kotona toista päivää. Sormet syyhyävät siivoukseen, tavaroiden järjestelyyn, pyykin pesuun, vessaremonttiin (jota aloimme eilen suunnitella, voi kun siitä tulisi hieno!). Mutta olen malttanut ottaa iisisti ja levätä, muuten tämä yhtäkkiä kimppuuni hyökännyt flunssa saattaa roikkua kropassani takiaisen lailla. Sairaslomalle minut passittanut työterveyshoitaja kertoi nimittäin liikkeellä olevien flunssien kestäneen jopa kymmenen päivää ja sitä en halua.

Aloitin aamuni inspiroitumalla ruotsalaisesta sisustuslehdestä, jonka ekonumeron sivuilla haaveilin idyllisestä elämästä. Lehden synnyttämässä hurmoksessa siirryin todella kauniisiin ja innostaviin blogeihin, joissa on kuvia täydellisesti sisustetuista upeista kodeista, joissa tehdään itse kukka-asetelmia joulupöytään ja katetaan iltapäivän auringossa herkät kahvikupit pitsiliinalle. Voi, kuinka ihanaa olisi olla täydellinen emäntä, saisi elää kauneuden keskellä ja keskittyä elämän kevyisiin asioihin. Sen sijaan vietän päiväni töissä ja iltaisin stressaan opinnäytetyöstä, jonka olisi jo pitänyt olla valmis.

Työn hyvä puoli on se, että siitä saa rahaa, mutta tässä nuoruuden haihattelussani toivon ja haaveilen, että siitä saisi myös sisältöä elämään. Että se ei olisi pelkkää palkkapäivän odottelua. Työnkuvan hieman muututtua olen saanut käyttää vähän aivojanikin, mutta en edelleenkään tee asioita, joissa kokisin todella kehittyväni ja tuovani omaa osaamistani peliin. Opinnäytetyöprojektin venyminen taas on hyvää vauhtia kehittymässä suureksi möykyksi sisälläni, joka estää näkemästä hyviä asioita ympärillä. Kuinka vaikeaa on saada yhtä 15 opintopisteen tekelettä valmiiksi? Ilmeisesti erittäin, sillä tiedän, etten ole yksin ainakaan tässä asiassa. Työn, elämän ja opinnäytetyön yhdistelmä on yllättävän haastava, varsinkin kun ei ole suuntaa, tavoitetta, motiivia. Jotain, mikä ajaisi eteenpäin ja saisi sisälläni asuvan kunnianhimon puristettua tekemikseksi eikä pelkäksi ahdistukseksi ja epäonnistumisen peloksi.

Sitä tahtoisi olla niin paljon, täyttää omat odotuksensa ja toiveensa tietämättä edes tarkalleen mitä ne ovat. Vaikka on vielä nuori, alkaa huomata elämän rajallisuuden ja menetetyt mahdollisuudet. Pitäisi varmaan kiinnittää enemmän huomiota niihin edessä oleviin mahdollisuuksiin?

Olen miettinyt, että pitäisi alkaa positiivisemmaksi. Itseni suhteen ainakin. Hah, ehkä pitäisi alkaa tehdä jonkinlaisia kiitollisuusharjoituksia päivittäin. Muistaisin, että asiat ovat kuitenkin aika mainiosti. On talo, jota sisustaa ja suunnitella ja jossa on hyvä olla. On mies, joka haluaa kanssani naimisiin ja häät, jotka juhlitaan toukokuussa(ja joita pitäisi suunnitella!). On ystäviä ja sisko, joiden kanssa voi keskustella mistä vaan, olla yhtä mieltä tänään ja toista mieltä huomenna. On äiti, joka lähettää viestejä, kun on kipeänä kotona ja isä, joka kertoo mihin kalaheimoon kuuluu platy.

"Every little piece in your life
Will add up to one
Every little piece in your life
Will it mean something to someone?
You fuse my broken bones
Back together and then
Lift the weight of the world
From my shoulders again"
Editors/The Weight Of The World